#30 Mietteitä pelosta

Meillä on kaverin ja äidin kanssa ollut taas melko paljon puhetta pelosta. Lähinnä hevosiin liittyvissä tilanteissa. Mulle on sattunut ja tapahtunut hevosten kanssa verrattaen paljon, On testattu kaikkea päälle kaatumisesta rodeoihin. Välillä oikein ihmetyttää kuinka pienillä vammoilla on selvitty. Pahin tapaturma oli viime syksynä, kun ranteeni jouduttiin paketoimaan. Pahin pelkotila on kuitenkin jäänyt vain esteille. En tosin vieläkään mielelläni kiipeä huvikseen pystyyn hyppivän hevosen selkään tai mene hevosen kanssa veteen.

Mikä mua sitten esteillä pelottaa? Mä en vieläkään osaa oikeen yhdistää sitä mihinkään ihan tiettyyn asiaan, joka pelottaisi eniten. Luulen sen kuitenkin olevan pelko tippumisesta ja erityisesti esteen päälle. Pelkään myös, että menemme esteen sekaan ja poni rikkoo jalkansa. Molemmat ovat mahdollisia tapahtumia, mutta niiden jännittäminen tekee siitä hyvin mahdollista. Jännittäessäni häiritsen hevosen hyppyä ja pahimmillaan estän sitä kokonaan hyppäämästä kunnolla, jolloin riskit kasvaa.

Mun jännitystä on tosiaan purettu noin vuoden verran, vaikka tilanne on nyt voiton puolella on matkaa silti jäljellä. Mulle avainsanoja ovat olleet luotettava valmentaja, äiti ja toistot. Ilman Hannaa ja myös äitiä, en välttämättä hyppäisi vieläkään mitään 60cm isompaa ja sukeltaisin edelleen tai yrittäisin nostaa hevosen esteen yli. Hanna on kärsivällisesti hyppyyttänyt meitä ja vienyt eteenpäin, välillä otettiin takapakkia ja aloitettiin alusta. Haluan suoraa palautetta ja mä saan sitä. Voin aina kertoa fiilikset ja keskustella niistä, mikä on tosi kivaa. Tehtäviä muokataan tarpeen vaatiessa sopivammaksi, mikä oli alussa tosi tärkeää mulle. Kun pelko löi päälle tehtiin tehtävästä helpompi, eikä mulla ollut aikaa jäädä pelkäämään. Välillä tehtiiin täysin samoja tehtäviä, kuin edellisessäkin valmennuksessa jolloin saatiin paljon saman toistoa. Yleensä kun olis selvinnyt jostakin pelottavasta tehtävästä 2-3 kertaa ongelmitta, se lakkasi pelottamasta niin vietävästi. Kesän lopulla treenit pystyttiin lopettamaan siten, että viimeisen radan tehtävät olivat 80cm tuntumassa. Kisoissa päästiin hyppäämään ihan ok 60cm rata.

Missä mennään nyt? Edetään edelleen aika rauhassa, vaikka esteet nostetaankin nopeammin 80cm ja yli. Pystytään tekemään jo ihan tehtäviä tuossa 80-90cm korkeudessa. Parhaina päivinä en jännitä juuri ollenkaan koko valmennuksen aikana. Edelleen kun esteitä nostetaan ainakin ensimmäinen hyppy jännittää, se ei kuitenkaan vaikuta niin suuresti mun suorittamiseen. Istunta on parantunut, joskaan se ei vieläkään ole hyvä. Käsi pysyy paremmin oikealla paikalla, enkä hypyssä heitä hevoselle ohjia, tai jää nostamaan hevosta. Myös jalat löytää nykyään paikkansa paremmin, viekäkin ne vähän kääntyy liikaa nilkasta ja polvesta ulos. Wikulla on kapea runko, mikä osaltaan vaikuttaa jalan asentoon, mutta silti. Keskivartalo vaatisi paljon enemmän voimaa, mutten jää enää makoilemaan kaulalle niin vahvasti ja pääsen nopeammin ylös hypyn jälkeen. Silti jännittyessäni vanhat ongelmat tulevat vähän esiin.

Valmennuksen merkitys? Löydettiin esteille toinenkin valmentaja, Jari Sneck. Hanna kanssa treenataan viikottain ja Snecin kassa n. kahden viikon välein. Dahlin Lissua nähdään harmillisen vähän nyt, kun koulu taas alkoi. Kesä on onneksi pian tulossa, joka antaa hiukan pelivaraa. Jaksan hehkuttaa ärsyttävyyteen asti, kuinka hyvät valmentajat olen itselleni saanut! Hyvä valmennus ja tukiverkosto on tosi tärkeää ihan kaikessa, mutta etenkin, kun käsitellään pelkoa. Mun mielestä hyvä valmentaja ja tukiverkosto auttaa ja tukee aina tarvittaessa, mutta myös pitää huolen, että mä ymmärrän tai en tee virheitä asioissa, joita en vielä näe. Monesti huonosti menneen suorituksen jälkeen tarvitsen jonkun, joka muistuttaa miettimään myös sitä kaikkea hyvää. Hyvältä valmentajalta saa myös aina rakentavaa palautetta, eikä sen välttämättä tarvitse olla positiivista. Siitä ei saisi ottaa nokkiinsa, vaan miettiä asiaa, usein siinä aina lopulta piilee jokin pointti.



Onko sulla pelkoja hevosten kanssa? Miten olet saanut pelon pois? 

#29 Se on itsestä kii

Jossei postauksia muutenkaan tule liikaa, niin nyt tulee vielä vähemmän. Rotat saivat mun läppärin johdon hampaisiinsa ja sehän oli sen johdon loppu... Metsästän parhaillaan uutta johtoa, siihen asti olen  ilman omaa läppäriäni. Olisihan mulla koneita käytössä, mutta rakastan tuota omaani vähän liikaa.

Käy läpi pientä kriisiä, täytän ihan kohta 18?! Minä 18, ei uskoisi.. En tunne itseäni yhtään aikuiseksi, enkä todellakaan valmiiksi kaikkeen tähän. Kaikki ajokortista lätien, koulusta valmistumiseen ahdistaa. Olen järkyttävä stressi hirviö, viime yönkin kulutin lähinnä miettien mistä  haen töitä, mistä Wikulle tallipaikka ja millä ihmeellä elätän itseni. Omilleen muutto ei ole edes ajakohtaista vielä vuoteen ja senkin jälkeen olisi tarkoitus lähteä Saksaan, missä taas ei päde nykyiset laskelmat. Ressaan kaikkea ja koko ajan, joulun jälkeen oli ihana muutaman viikon jakso ilman suurempaa murhetta. Koulu on kuitenkin taas kunnolla polkaistu käyntiin ja opettajat yrittävät hukuttaa meidät tehtäviin. R.I.P sterssitön elämä ja tervetuloa aikuisuus!



Tässä elämässä kaikki on kuitenkin pitkälti omasta asenteesta kiinni. Alkutalvi oli mulle tosi raskas, enkä halua sitä fiilistä enää. Kevät on onneksi alkamassa, mä olen niin kevään lapsi ettei kukaan. Kevään myötä yritän stressata vähemmän, mutta saada silti hommat tehtyä. Tässä mulla on vähän tekemistä, joko stressaan hirveästi tai sivuutan kaiken. Positiivisempaa asennetta yritä löytää itseeni. Mitään yltiö iloista ja positiivista musta ei ikinä saa, mutta jos edes vähän. Jos päätät että päivä on surkea sitä se myös on, kyllä mä sen tiedän. On vain paljon helpompi jäädä siihen murjottamaan, kuin keksiä päivästä jotain hyvää. Tai vielä vaikeampi tehdä päivästä hyvä, vaikka kuinka ärsyttäis.



Hevosten kanssa pätee ihan sama homma. Wiku tosin liikkuvat nyt niin hyvin, että se itsessään innostaa ratsastamaan, vaikka enne treeniä ei fiilistä löytyisikkään. Nappikin alkaa hiljalleen toimia myös mun kanssa, nyt kun ollaan päästy tekemään. Tinttu sen sijaan tuottaa suurta murhetta mulle, en luota itseeni enää yhtään sen kanssa. Mikä on sinällään ärsyttää, kun se ei edes ole tehnyt mitään typerää. Viime torstaina otettiin testiin klikkeri, Tinttu pääsi hyvin juoneen kiinni. Tykkään käyttää klikkeriä ja se onkin aina temppuja opettaessa kovalla käytöllä. Mulle se on kaikkein helpoin, ainoa mihin pitää keskittyä on hevonen ja sen liikkeet. Eikä oikeastaan ole aikaa miettiä mitään muuta. Voi luoda sellaisen mukavan kuplan vain itselleen ja hevoselle.